Olen lukenut Sarah J. Maasilta aiemmin Throne of Glass- sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Minulla ei ole sen kummempaa syytä sille, etten ole jatkanut sarjan parissa. Ne olivat varmasti ihan hyviä, mutta myöhemmistä osista en ole kuullut yhtä hyvää vastaanottoa. A Court of Thorns and Roses sen sijaan on täysin eri otus. Olen omistanut koko trilogian ehkä viime kesästä asti, ja sain omaan hitaaseen tapaani sen aloitettua vasta nyt. Kädenlämpöisistä ToG-fiiliksistäni huolimatta pidin ainakin ACOTARin ensimmäisestä osasta.
A Court of Thorns and Roses kertoo Feyrestä, joka pitää huolta avuttomasta ja uusköyhästä perheestään metsästämällä heille ruokaa. Tarinan alussa Feyre onnistuu metsästämään erittäin suurikokoisen suden. Tämä osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä Feyren tappama susi olikin keiju. Rikoksensa sovittaakseen Feyre joutuu asumaan keijujen valtakunnassa elämänsä loppuun saakka komean, mutta jokseenkin uhkaavan Tamlinin kanssa.
Juonellisesti ACOTAR ei ole suurinta koskaan kirjoitettua taidetta. Se kuitenkin hoitaa homman kotiin, enkä missään vaiheessa kokenut juonta tylsäksi tai huonoksi. Etenkin kirjan loppupuolisko on paikoitellen hyvinkin jännittävä. Hahmoista en osaa vasta ensimmäisen osan perusteella sanoa muuta, kuin että kaikki toimivat omina palasinaan tarinassa. Omaan makuuni on etenkin hieman taka-alalle jäävä Tamlinin kanssa asustava Lucien, mutta pahiksentapainen Rhysand on myös hahmona mielenkiintoinen. Itse Tamlinin suhteen olen melko neutraali. Yllättäen itse päähenkilö Feyre on myös mukavaa seurattavaa.
Koska ACOTAR on genreltään tai kohdeyleisöltään new adult young adultin sijaan, sen sisältö on hieman aikuisempaa. Jo kirjan alkumetreillä käy hyvin selväksi, että tässä sarjassa ei ujostella kuvata seksiä tai ainakaan puhua siitä. Pehmopornoksi kirja ei sentään mene, mutta en itse juuri välittänyt tästä aspektista. Muutenkin kirja keskittyy romanttisiin elementteihinsä suhteellisen paljon fantasiaksi.
Kirjan romanssi on hieman harmaata aluetta sen takia, koska se ensinnäkin lähtee kytemään periaatteessa kidnappaustilanteessa (tukholma-syndrooma much?). Se etenee paikoin melko eläimellisesti ja ei muutenkaan ole todellakaan mikään realistinen rakkaustarina. Itseäni se ei häirinnyt ainakaan vielä. mutta herkemmät saattavat harmistua.
Alun perin en uskonut pitäväni kirjasta ihan näin paljon. En muista lukeneeni kirjoja keijuteemalla aiemmin, ja totta puhuen keijut eivät ole yliluonnollisista olennoista se itseäni eniten kiinnostava ryhmä. ACOTAR kuitenkin sai minut pitämään keijuista ainakin tämän kirjan ajan. Ehkä uskaltaudun joskus tutustumaan muihinkin keijutarinoihin. Monet eivät pidä Maasin kirjoitustyylistä, sillä se voi paikoitellen toistaa itseään turhan paljon. En kuitenkaan itse häiriintynyt tästä, ja ongelma voikin liittyä enemmän ToGiin kuin tähän sarjaan.
Kaiken kaikkiaan A Court of Thorns and Roses on kivaa fantasiahömppää, joka saattaa yllättää positiivisesti kunhan ei pidä odotuksiaan liian korkeina.
Julkaisuvuosi 2015
Bloomsbury Children's
419 sivua
Oma
Englanniksi
3.5/5
Arvostelu trilogian seuraavasta osasta täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti