Kuten mainitsin jo maaliskuun wrap upissani, Jacqueline Wilsonin Lola Rose oli yllättävä kirppislöytö. Wilsonin kirjat ovat tuttuja lapsuudestani, ja ne ovatkin niitä harvoja lastenkirjoja, joita oikeasti muistan lukeneeni. Olen todennäköisesti lukenut tämänkin teoksen kymmenisen vuotta sitten, mutta en ole aivan varma. Joka tapauksessa julistaisin Lola Rosen varovaisesti rereadiksi.
Lola Rose kertoo Jaynista, jonka äiti voittaa arvasta 10 000 puntaa. Ensiksi maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia, mutta perheen isän saadessa tietää, tilanne muuttuu väkivaltaiseksi ja Jaynin äiti pakenee lastensa kanssa. Jayni, hänen äitinsä ja pikkuveli Kenny, muuttavat Lontooseen ja ottavat käyttöön valenimet. Jaynistä valitsee nimekseen lehdestä löytämänsä hienon kuuloisen "Lola Rosen". Rahat eivät tietenkään kestä ikuisuutta, ja elämän uudelleen aloittaminen osoittautuu monimutkaiseksi.
Oli erittäin mielenkiintoista lukea kirja, jonka kaltaisia luin vuosia ja vuosia sitten. Sain kirjasta varmasti enemmän irti ensimmäisellä lukukerralla, mutta kirjan rankkuus iski vasten kasvoja vasta nyt. Kirjassa on perheväkivaltaa joka ulottuu lopulta Lola Roseen asti. Perheen äiti saattaa sairastua tai olla sairastumatta syöpään (tämä ei ole muuten spoileri, koska se lukee takakannessa). Pieniä koulukiusaamisteemoja nousee pintaan ja Lola Rosea tuntuvat vaivaavan pakkomielteiset, usein vartalonkuvaan liittyvät ikävät ajatukset. Kirja ei siis todellakaan ole Wilsonin kirjoista nuorimmille lukijoille suunnattu.
Nämä kaikki rankat teemat voivat olla tietyn ikäisille lapsille ja varhaisnuorille opettavainen ja silmiä-avaava lukukokemus, mutta aikuinen ei saa siitä irti kuin ehkä pahan mielen. Kerronta on todella lapsellista. Toisaalta nimenomaan tämä kerronta auttaa näkemään lapsipäähenkilön tuskan oikeasti lapsen näkökulmasta - käytökseltään Lola Rose kun on usein enemmän aikuinen kuin oma äitinsä. Ajatuksena hyvä. mutta käytännössä en juuri pitänyt kirjan käyttämästä kielestä.
Hahmot ovat lastenkirjalle ominaisesti melko kaavamaisia. Lola Rose on jokaisesta tilanteesta selviämään kasvanut pikkuaikuinen. Perheen äiti on lapsellinen. Hän on valmis lähtemään jokaisen vähänkin mukavan miehen matkaan, ja syöpäuhkaansakin hän reagoi lähinnä vinkumalla rintojensa perään. Kenny, eli Kendall, on vieläkin rankempi. Kendall haluaisi aina vain isänsä luo, eikä selkeästi näe tilanteen vakavuutta. Tämä on ehkä osin myös realistista, mutta noin kaavamaisten hahmojen ympäröimänä Kendall on lähinnä ärsyttävä. Perheen isällä kun ei juuri ole mitään pelastavia puolia, vaan hän muuttuu ällöstä lepertelijästä väkivaltaiseksi sekopääksi vailla varoitusta.
En siis juuri pitänyt kirjan hahmoista. Ainoastaan kirjan loppupuolella ilmestyvä Barbara-täti ja Lola Rosen ja Kendallin uusi rehtori ovat siedettäviä, ja sekin johtuu vain siitä, että heidät on todennäköisesti tarkoituksella luotu "turvallisiksi aikuisiksi". Hahmot ovat epärealistisia ja epäloogisia, mutta tietysti ihmisiä riittää joka lajia. Tavallaan se sopii lapsen kertomaksi, sillä mistä me tiedämme, että Lola Rose on luotettava kertoja? Hän saattaa itse tarkoituksella hieman yksinkertaistaa asioita, emmekä koskaan tietäisi.
Kirja sentään onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia, mutta on loppujen lopuksi aika ikävä lukukokemus. Lapselle kirjan yksinkertaisuus yhdistettyinä rankkoihin aiheisiin toimii varmasti paremmin. Vaikka näenkin teoksen meriitit, en kykene antamaan sille kahta tähteä enempää, sillä en voi itse henkilökohtaisesti sanoa nauttineeni lukukokemuksesta paljoakaan. Jännää, miten ajan ja iän myötä lukumieltymykset voivat muuttua näinkin rajusti.
Julkaisuvuosi 2003
Corgi Childrens
288 sivua
Oma
Englanniksi
2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti